torstai 30. heinäkuuta 2015

Marika, miten sen teet?

Rakastuin Berliinin kotimme askeettiseen sisustukseen. Asunnossa ei ollut mitään turhaa, mikä kertoi vuokraemäntämme Marikan olevan tilanhallinnan kuningatar. Keittiöstä löytyi yksi kauha kauhaa tarvitsevalle. Jalkapallolle ja rullaluistimille oli oma kolo eteisen kiviseinässä. Missään ei näkynyt yhtään kippoa epämääräisille kuiteille, ruuveille, heijastimille ja kolikoille.



Viikon rälläyslomalla minulla oli kerrankin aikaa sekä etäisyyttä pohdiskella asioita ikään kuin oman kuplani ulkopuolelta.


Tulin siihen tulokseen, että jos kippoa ei aseteta esille, se ei voi alkaa täyttymään. Sälä ei kerry väliaikaiseen paikkaan, vaan kulkeutuu suoraan omaan mietittyyn osoitteeseensa, oli se sitten roskis, söpö peltinen ruuvirasia, roskis, takinlieve, lompakko, tai roskis.

Sisustajalapsinero minussa heräsi. Tunsin rintalastan alla tuttua kuplintaa, kutitteleva paine nousi sieltä otsaan. Edessäni oli este, joka oli tehty ylitettäväksi, päämäärä saavutettavaksi ja vasta sen jälkeen voitaisiin puhua levosta.

Mitä ihminen tekee miljoonalla leivontakulholla tai tsiljoonalla lasipurkilla? Miljoonalla leivontakulholla. Tsiljoonalla lasipurkilla. Meillä valehtelematta on miljoona leivontakulhoa ja tsiljoona lasipurkkia. Hukumme niihin. Lapsella on hengitysvaikeuksia. En ole tajunnut, miten huonosti parisuhde voi.

Kotiuduttuani heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Ihanaa.


Tahmelassa kaikkimeneen-hulluus sai vain lisää vettä myllyynsä muistaessani minkälainen sisustaja Seppå on. Hän luottaa runsaaseen esillepanoon. Uutena raikkaana elementtinä keittiön hyllylle olivat poissa ollessani ilmestyneet Räisälän ja salaperäisen mysteerikunnan pöytävaakunat. Matoviinapullon ja perusvoideputelin ennakkoluuloton ystävyys toimi katseenvangitsijana alahyllyllä.



Heitän kaiken meneen. Kaiken. Meneen.

Nyt.

Hain paperikassin, se riittäisi alkurysäykseen. Heittelin sinne tavaroita. Sydämenmuotoinen munakasmuotti. Sepån. Lasipurkki. Sepån. Muumiheijastin. Avainnauha. Lelu jolla ei kukaan leiki. Sepån se ja se. Oma huivi. Kivat tuikkualustat. Nyt ei anneta armoa. Tyhjensin Sepån intiaanikipon sälästä. Sinne vaan, ei se mitään huomaa.

Myöhemmin illalla Seppå oli vienyt kassin roskiin. Sisustamisen lapsinero alkoi epäröidä. 

– Sinne tais mennä se sun intiaanikippo.

– Ai mun intiaanikippo? 

– Sen voi vielä hakee sieltä. 

– Mun lempikippo?!

Seppå käy tonkimassa lempikipon roskiksesta. Säikähdän, että hän huomaa muutkin esineensä. Seppå tulee takaisin ja esittelee kovia kokenutta aarrettaan kylässä olevalle Naapurittarelle hellästi.

– Heitin mää sinne sun kettinkikaulaketjutkin...

– MITÄ?? Et oo tosissas.

– No joo, et sää niillä mitään tee.

– Meet hakemaan ne sieltä!

– Mee ite, jos ne on niin tärkeet.

– Eikun sää meet.

Tässä kohtaa Naapuritar katsoo jo aika pitkään. Minua.

– No okei. 

Hain koko kassin takaisin. Nehän pitää lajitella. 

Nyt kassi on seissyt ovensuussa jo monta päivää. Sisustajalapsinero harvoin lannistuu, mutta näköjään täydellisistä älyttömyyksistä kiinnijääminen voi siihen johtaa.
Pelottaa, että Seppå alkaa heitellä omaisuuttani roskiin. ... Ahdistaa, kun kaulaketjut vievät koko ajan himona tilaa täällä.

Marika, miten sen teet? 

Oletko kenties vienyt osan käyttötavaroista johonkin säilöön, koska asuntosi on 
vuokrakäytössä? Onko sinua edes olemassa. En koskaan tavannut sinua. Haimme avaimen työkaveriltasi Umranilta. 

Voiko kukaan todella elää ilman säläkipon luomaa keskeneräisyyden mahdollisuutta, viskaamisen vapautta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti