sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

Metaa 1kk:n iässä

En ole kirjoittanut päiväkirjaa. Haluan kirjoittaa muille. Minä en riitä yleisöksi minulle, sillä eiväthän yksityiset aplodit mihinkään kaiu. Haluan saada aikaan reaktioita, luoda mielikuvia itsestäni ja utuisista spektreistäni.
En ole kirjoittanut päiväkirjaa. Vaikka kirjoitin minä, se en ollut minä. Se oli ikonivaras, Natali, nyrkkiin kadonnut poikaystävä, Hilta, kuollut Tito tai joku muu hahmo. En ollut minä, mutta olin siellä kyllä. Olin ikonivaras, Natali, nyrkkiin kadonnut poikaystävä, Hilta, kuollut Tito, joku heistä.

Blogi on täyttänyt yhden kuukauden. Olen vältellyt analysoimasta tänne kirjoittamista, mutta kuukauden ikäinen taitaa olla valmis metatekstille. Kolmekymmentä päivää pystyin kuvittelemaan olevani huoleton ja kepeä, kunnes muistin olevanikin jäsentymätön ja epäilevä. Vain hyvin satunnaisesti kepeä. Kepeydessäni olen vain jonkun oikeasti kepeän varjo. 

Ensimmäinen kuukausi meni hupsutellen, sitten huolet jallittivat minut. En tiedä miten kertoa itsestäni. En ole kirjoittanut päiväkirjaa. 
En tunne minua tietokoneen ruudulla, en paperilla. Minkälainen lauseen rytmi kertoo meidän tarinaamme, mikä sävyistä on totta? Runollinen, ironinen, asiallinen? Hetket muuttuvat fiktioksi, kun ne kulkevat näppäimistön läpi, mutta miten antaa tapahtumista sillä tavalla todellinen-fiktiivinen kuva, etten itse kokisi sitä jälkikäteen vieraaksi? 

Tarina on valmis, kun se on kirjoitettu, mutta kirjoittaja muuttuu koko ajan. Elän eteen päin ja niin teksti jää taakseni. Yhtenä päivänä on kirjoitettu epäilyttävistä salkuista ja toisena jaettu käyttökelpoisia kirjoittamisvinkkejä. Tänään sanoisin ehkä kaiken toisin. Mikä joskus tuntui hauskalta tai fiksulta, ei tunnu enää. Miten sen kanssa voi pärjäillä?


Kirjoittaa pulppuavalla voimalla aikaa kirittäen. Kuin lopultakin kirjoittaisin päiväkirjaa. Pakotetun huolettomasti. Pakotetun kepeästi. On ehkä helpompaa hyväksyä tapaavansa itsensä ihan jokaisessa sekopäisesti polveilevassa sanassaan, kun on ensin kirjoittanut tarpeeksi paljon, ohi oman minuutensa. Siltikin, että samaan aikaan jatkan pakenemista kirjoitettujen sanojen ulottumattomiin. Matkustan kohti vapauden ihmeellistä kysymysmerkkiä, joka väreilee etäämmällä. Se on kaikkien niiden sanojen enteilijä, jotka vielä tulevat ja jäävät olemaan hetken kuva kirjoittajastaan. Tulevat antamaan mahdollisuuden ja oikeuden olla mitä vaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti