tiistai 14. heinäkuuta 2015

Taivaanrannalle

Mitä oikein kuvittelin. Varasimme keväällä yli viikon pituisen matkan heinäkuiseen Berliiniin Sadun kanssa. Kaksi, kolme yötä on pisin aika, minkä olen ollut erossa Lenskistä. Minkä hän on ollut erossa minusta. 

Eilen illalla sateisella kotimatkalla ystävien luota katselimme, kun taivaanrannoilla tapahtui. Lenski, joka ei milloinkaan malta rentoutua syliin, uuvahti bussissa vasten rintaa. Olen alkanut katsella häntä niin kuin lähtenyt katsoo muistoja. Se on surullisempaa kuin lähteminen. 

Reissu siintyy horisonttiin niin kuin sateenkaaret ja järviristeilijät ja kiskoo minua jo pois täältä. Tällaisen alakuloisen yksinäisyyden olen kokenut viimeksi vuosien -11 ja -12 vaihteessa. Silloin kun perhettä ei vielä ollut, eikä hassua kuvitelmaakaan siitä ja menin aina yksin nukkumaan Minna Canthin kadun kimppakämpässä. Aamuisin kävelin kadun yli yliopiston kirjaston kahvilaan ja opiskelin muka, mutta varsinaisesti tuijotin ihmisiä ympärillä kykenemättä muuhun. 

Huomenna täytyy pakata laukkuun päheimmät mekot ja aurinkolasit, kirjat ja alkaa muistella sitä tunnetta muistamisen arvoisena. Jälleenkokemisen arvoisena. Se on päätös. Eikä kai siinä mitään vikaa ole, että saa lorvailla hetken aamuöisellä taivaanrannalla, heilutella jalkoja reunalta, juoda olutta, kellahtaa selälleen ja puhaltaa tupakansavua ison kaupungin ylle ja sitten nukahtaa juuri silloin kun tykkää pesemättä omia tai muiden hampaita.




Näille kahdelle suon toisensa sillä aikaa ja Tahmelan päälle sateenkaarisäleikön. Kaiken kotona odottavan kierrän mieleni kähärään ja kärsin yksinäisyyden kyllä. Seikkailun nousuhumala laittaa sen kähärän vielä kieppumaan ympäri, loistamaan silmistä, tuntumaan jaloissa. Kaipuuta on hyvä olla. Se on tämä lähtö vain nyt tässä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti