maanantai 27. heinäkuuta 2015

Tiedän missä olla

Märillä pitkospuilla pysyi, kun uskalsi kulkea niin vauhdilla, ettei ehtinyt liukastua. Kuusenlatvat olivat joskus sahanneet palasen taivasta metsälammen ylle ja sitten asettuneet aidaksi sen ympärille.  Takkuiset varvut kampittivat pienintä poimijaa, mutta tarjosivat palkinnon maantasalla. Leivontakulhoon ropisi muutama marja toisinaan, suurin osa päätyi parempiin suihin.

Olin tullut takaisin eksyäkseni mustikkamaille 30 metrin päähän autosta. Juodakseni Sepån pistämät kahvit Mobilian automuseon huvimajassa. Syödäkseni ylenpalttisen makean kuningatarpullan sokerikuorrutteineen. Nuollakseni viimeiset tahmat siitä lapsen sormista.

Berliinissä sairastuin samaan tautiin, joka lamauttaa pienet kesäleiriläiset leirin alussa ja saa tulevien päivien lukumäärän ja välimatkan perheeseen tuntumaan kestämättömiltä etäisyyksiltä.  

Kipuilin koko reissun. Ei se tarkoita sitä, ettenkö olisi pitänyt hauskaa ulkoilmaleffassa Friedrichshainissa tai libanonilaisessa ylihalpojen ja herkullisten mezejen äärellä tai missä vain. Satu kyllä onneksi ymmärsi sen. Tietyllä aavistuksenomaisella tavalla nautin kärsimysmankelistani, jonka puristuksesta kompuroi – jo sen voi sanoa, uusi minä.

Olin tullut takaisin, eikä kesäkään ollut sama. Syksy oli täällä, sitä ei enää pystynyt torjumaan. Seuraavalla viikolla kävisin kirjastossa ja alkaisin lukea jotakin, mikä hiljalleen valmistaisi uuteen aikaan.

Halvaannuttavan koti-ikävän muisto oli vielä jähmeytenä jäsenissä, odotuksina ja hermoheikkoutena päässä. Tiesin kuitenkin missä minun pitää olla, kahden kauden sekavassa välimaastossakin, jossa mennyt tuntuu kadotetulta syliltä ja tuleva välähtelee kaaoskuvina.
Olin tullut katselemaan heitä sen selittelemättömän onnekkaan tunteen läpi.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti