perjantai 7. elokuuta 2015

Ruusunnuppu

Äitienpäivänä saamani ruukkuruusu kukkii heinäkuun ja elokuun vaihteessa ensimmäistä kertaa. Siinä oli pienet, kovat nuput jo silloin toukokuussa, mutta ne eivät ikinä avautuneet, vaan kuivuivat ruskeiksi. Lamaannuin, kun Seppå näytti kirvojen juoksentelevan lehdillä ja oksanhaaroissa. 

Seppå kantoi ruusun ulos portaiden viereen ja suihkutti siihen mäntysuopaa. Hyväntahtoiset lahjojat, isä ja poika säälittivät minua. He uskoivat kukkaan, jaksoivat hoitaa sitä. Minä käänsin katseeni pois äitiyteni surullisesta symbolista aina kulkiessani ohi. En koskaan saisi tietää minkä värisiä kukkia se tekee. 

Mutta tietysti se tapahtuu nyt, tasan kaksi vuotta sen aamun jälkeen, kun minusta tuli äiti. Kaksi vuotta sen jälkeen, kun aika alkoi toisen kerran alusta. Lenski syntyi ja osa minusta syntyi uudelleen hänen kauttaan. Minusta tuli olento, jolla on tehtävä. Tärkeä tehtävä pitää hänestä huolta. 

Olen hänen niin kauan kuin elän ja sen jälkeen, siellä ajan mustassa pyörteessä, jonka poimuun meidän tarinamme jää. Sinne me jäämme matemaattisena kaavana, hiilipölynä, tai ehkä sähköiskuna. Me olemme ruusunnuppu, hän aukeaa minun terälehtieni sisältä aina uudestaan miljoonien vuosien päästäkin. 

Aamulla pieni nenä tuoksutteli kukkia. Etusormi kokeili vaaleanpunaista samettia. Tottakai vaaleanpunainen. Herkkä niin kuin on kaksivuotias äitiys. Tummanpunaisia saa lahjoittaa sitten, kun olen nelikymppinen isoäiti. 

Sitä ennen parikymmentä vuotta meillä asuu ihminen, joka on yhtä suuri ihmetyksen aihe ja haaveiden intohimoinen kohde joka päivä kuin oli sinä jona syntyi. Hän on muukalainen, jonka tunnen. Sitä mukaa näen itseni, kun hän näyttää itsensä. Kun hän koskettaa ruusua, minä kosketan sitä taas vuosien jälkeen. Ja niin maailman taivasholvi nousee korkeammalle, sen alle virtaa jostain kirkasta, viileää ilmaa.





2 kommenttia: